Yhden ohjaajan tarina – Jaana Tarkkonen Liperistä

Olen Tarkkosen Jaana Liperistä. Ikää on kertynyt ruhtinaalliset 54 v. Olen avopuoliso, kahden lapsen äiti, vävyn ja miniän anoppi sekä Eemilin, Eeliksen ja Iitan mummi. Viimeiset 30 vuotta olen työskennellyt kehitysvamma-alalla, toimien työ- ja päivätoiminnan ohjaajana.  

Nuorisoseuroissa ohjaajana toimimisen aloitin 11 vuotiaana Kurhilan-Hillilän Nuorisoseurassa Asikkalassa. Aloitusilta ohjaajana jäi ikuisesti mieleen. Reippaana, joskin jännittyneenä, menin nuorisoseurantalolle odottamaan, josko edes joku tulisi. Aloituksen hetkellä hiipi kauhu ja muut epämääräiset tuntemukset. Paikalle oli saapunut 42 kylän lasta. No, ajan myötä näistä muodostui 2 upeaa ryhmää. Itse tanssin niihin aikoihin sekä Asikkalan Nuorisoseuran, että oman seuran ryhmissä. Suomen Nuoriso-opiston opiskeluaikaan ohjasin Mikkelissä lastenryhmää. Itä-Hämeessä toimiessa ohjasin ryhmiä Sysmässä ja Hartolassa. Pohjois-Karjalaan saavuttuani aloitin ohjaamisen vuonna 1992 ja näihin päiviin se on jatkunut. Kahdenkymmenen vuoden ajan ohjasin useita lapsiryhmiä. Juuri tänä päivänä ohjattavanani on yksi aikuisten ryhmä, osan vuodesta kokoontuva kehitysvammaisten ryhmä sekä irrallisia yksittäisiä pikku ohjauksia.  

Ohjaajana toimimisen rikkaus ja rakkaus muodostuu ihmisistä ja tanssinilosta, joka osallistujista näkyy. Seuraavan tanssitarinan ja roolien suunnittelu itsessään on mukavaa ja innostavaa. Harjoittelun edetessä on upeaa seurata tanssien ja taitojen kehittymistä ja onnistumisen hetkiä. Ja entäpä ryhmien kanssa tehtävät esiintymiset jännittämisineen tai matkat. Iloa tuottaa aina myös yhteinen tavoitteen asettaminen ja sen eteen yhdessä tehtävä työ, oli kyseessä sitten kotimainen tapahtuma tai suunta vaikka ulkomaille. Patikat ja nuotioillat puolestaan lähentävät ryhmäläisiä ja kasvattavat entisestään yhteishenkeä.  

Ohjaaminen on edelleen mukavaa eli muutaman tarinan voisi vielä kertoa. Ohjaukseen haluaisin lisätä entisestään yhteistyötä toisen ryhmän kanssa. Lasten kansantanssiryhmän ohjaukseen toivoisin löytäväni nuoren ohjaajan, jonka tukena voisin olla.  

Nuorisoseuralaisuus on elämäntapa. Se on antanut ystäviä, iloisia hetkiä, haikeita hetkiä, oppimista, liikettä, rauhoittumista, onnellisuutta, ihania muistoja. Se on onnea, kun huomaat, että ohjaamasi lapset jatkavat harrastustaan vielä aikuisena, siellä missä ovatkaan. Kiitos kaikille tällä matkalla olleille!

Jaana Tarkkonen, ohjaaja
Honkalammen Nuorisoseura

Artikkeli on julkaistu alunperin Seuralainen 2020 -jäsenlehdessä.